Sananvapaus on puhuttanut viime aikoina kovasti. Jopa eduskunnassa nähtiin harvinainen näytelmä, jossa kansanedustajan syytesuoja yritettiin murtaa koskien sitä, mitä hän oli täysistunnossa sanonut. Tapahtumat osuivat ajallisesti yhteen Black Lives Matter -liikkeen nousun kanssa Yhdysvalloissa.
Tämän seurauksena yhteiskunnallisessa keskustelussakin on alettu pohtimaan sitä, mikä on hyväksyttävää ja mikä ei. Suomen vankasta tasa-arvotilanteesta kertonee se, että keskustelu täällä on pyörinyt lähinnä kaupallisten tuotemerkkien ympärillä, kuten Eskimo-jäätelöissä tai Pekka-pelikorteissa. Yritykset ovat varpasillaan ja pienintäkin kritiikkiä tai loukkaantumista pelätään. Yksittäisten ihmisten toimesta yritykset on saatu jo luopumaan tai ainakin kyseenalaistamaan esimerkiksi Geisha-patukat ja turkkilaisen jogurtin. Tämä on suoran sanottuna hölmöä.
Kun lähdetään pohtimaan mihin tämä polku vie, on edessä aivan loputon suo. Viittaukset kulttuuriin ovat vasta alkua, sillä esimerkiksi kosmetiikkajätti L’Oreal on jo ilmoittanut luopuvansa ”valkoiseen” tai ”vaaleuteen” viittaavista ilmauksista ihonhoitotuotteissaan. Maailmasta on tulossa hyvin vaikea paikka elää, jos jopa viittauksia eri väreihin tulee jatkossa vältellä. Voi tuskin puhua enää avoimesta yhteiskunnasta, jos tietyt ilmaisut tai piirteet ovat pannassa.
Toinen asia yhteiskunnallisen keskustelun piirissä on ollut patsaat. Patsaat muistuttavat meitä historiasta, joka ei aina ole ollut hyvää. Mannerheimin patsasta on esitetty siirrettäväksi Helsingin paraatipaikalta jo aikaa sitten, mutta onhan Suomessa Lenininkin patsas. Ja kaikki toki muistaa Leninin toimet Venäjän vallankumouksen jälkeen. En myöskään näe, että tämän päivän belgialainen olisi vastuussa Belgian hallitsijan toimista 1800-1900 lukujen taitteessa. Historia itsessään ei muutu patsaita siirtämällä tai edes niitä kaatamalla.
Kaipaako joku todella sitä, että yhteiskunta ja elämä muuttuu värittömäksi, hajuttomaksi ja mauttomaksi möykyksi? Vaikuttaa siltä, että todellisten vähemmistöjen sijasta asialla ovatkin vasemman laidan ammattiloukkaantujat. Ja eikö juuri kommunismissa yhteisöä arvosteta yli yksilön, kaikki ovat tasa-arvoisia ja kukaan ei omista mitään. Todellisuudessa kommunistisissa yhteisöissä on aina kaikella kansalla ollut yhtäläisen kurjaa. Sitäkö kohti me todella olemme menossa?
Ainakaan minä en haluisi elää sellaisessa maailmassa, missä kukaan ei voi sanoa mitään siinä pelossa, ettei toinen vaan mahdollisesti loukkaantuisi. Tämän seurauksena vähemmistöt ovat muuttumassa yhteiskunnassa rikkaudesta riesaksi. En kuitenkaan tiedä, onko tasa-arvon kannalta kovinkaan rakentavaa, että mustaa miestä ei voida kuvata enää edes riisipaketin kyljessä.
Erityisesti poliitikkona on tänä päivänä aseteltava sanansa hyvin tarkkaan. Nytkin joudun miettimään sitä, miten toivotan kaikille oikein ihanaa ja lämmintä kesää ilman, että siitäkin joku vielä loukkaantuu. En ainakaan toivo intiaanikesää, joskaan kelitkään ei enää anna siihen mahdollisuutta. Mutta tosissaan, älkää nyt vain hyvät ihmiset hermostuko. Te ette todellisuudessa syrji ketään syömällä Eskimo-jäätelöä tai Geisha-suklaata.
Jari Ronkainen
(Kirjoitus julkaistu alunperin Seutunelosissa 8.7.2020)
